Sulka hattuun

Blogin etusivulle

Elettiin sydäntalvea 1991 kun Rinnemies ajoi Lynxillään jäätynyttä Lainiojokea pitkin alavirtaan päin ilveksen jalanjälkiä seuraten. Tämä karvapeitteinen tuplalynx (lynx-lynx) oli tallustellut viikon aikana Kellostapulin ympärillä ja Rinnemies halusi ottaa selvää, että kuinka isolla alueella saalistava mirri oikein kuljeskelee.

Oli täydenkuun ilta ja pakkasta oli yli 30 astetta. Joenvarsi huokui salaperäisyyttä, sillä tykkypuiset puut ja risukot loivat jään pinnalle varjoja, jotka näyttivät milloin metsäneläimiltä, milloin haltijoilta ja peikoilta. Siksipä Rinnemies ei osannut suuremmin edes ihmetellä kun yhtäkkiä hänen edessään lappilaisen jänkäjoen penkalla seisoi ilmiselvä punanahka! Tämä ei tosin ollut koolla pilattu, mutta punanahka kuitenkin. Pikku intiaanitytön päässä sojottava yksinäinen sulka vapisi kuin haavanlehti ja hänen huulensa sinersivät kylmästä. Rinnemies kaivoi Lynxin tavarakontista turkishaalarin ja sujautti kylmissään tärisevän intiaanilapsen sen lämpöön. Sitten hän nosti varovasti koko paketin eteensä Lynxin mustalle nahkapenkille ja alkoi seurata tytön mokkasiinien jälkiä, jotka näkyivät heikosti pakkasen kovettamalla hangella.

Reilun kolmen kilometrin hitaan taivalluksen jälkeen näkyviin ilmestyi intiaanien leiri, jossa oli kymmenkunta tiipiitä. Hetken aikaa Rinnemies oli huolissaan päänahkansa puolesta, sillä ulos kerääntyneen intiaanisoturit näyttivät levottomilta ja hermostuneilta. Pian he kuitenkin huomasivat kuka kätkeytyi Rinnemiehen edessä olevaan vaatemyttyyn ja helpotus sekä ilo virtasi koko joukkion kasvoille. Voi sitä riemua ja ilonkiljahduksia kun kadonnut pikkutyttö kaivettiin esiin Rinnemiehen turkishaalarin kätköstä! Kaikki kyläläiset kerääntyivät Rinnemiehen Lynxin ympärille ja ihastelivat ja silittivät kunnioittavasti kelkan kyljessä olevaa ilveksen kuvaa. Rinnemiestä taputeltiin olalle ja hänet ohjattiin sisälle kaikkein isoimpaan tiipiihin, jossa hänet otti vastaan muita kyläläisiä selkeästi vanhempi mies, jolla oli päässään niin kauhea pehko sulkia, että Rinnemies arveli tämän olevan heimon päällikkö.

Koko inkkariheimo ahtautui sisälle, sillä kaikki halusivat nähdä muukalaisen, joka oli pelastanut kadonneen pikkutytön varmalta kuolemalta ankaran pakkasen keskeltä. Tuuheasulkainen äijänkäppyrä kaiveli kätköistään rauhanpiipun esiin ja alkoi touhuta sitä palamaan. Jostain ilmestyi kirkas puteli ilolientä, jota tyrkytettiin Rinnemiehelle päntiönään. Kaikki nauroivat ja olivat iloisia. Rinnemiestäkin alkoi naurattaa ja hän hörppi pitkiä siemauksia aina kun pullo osui kierroksellaan hänen kohdalleen. Päällikkö sai viimein tuohustettua rauhanpiipun savuamaan ja sitäkin sitten alettiin porukalla pössäytellä ja tiipiin tunnelma kohosi entisestään.

Yhteistä kieltä ei ollut - mitä nyt muutama kömpelö englanninkielen sana puolin ja toisin - mutta siitä huolimatta keskustelu oli vilkasta ja kun sanat loppuivat, niin kädet ja pantomiimitaidot otettiin käyttöön. Kunnon työmiehen tapaan Rinnemies alkoi ensin kertoa työstään. Hän selitti alkuun, että enimmän aikaa hän ajelee Prinoth Bison -merkkistä rinnekonetta. Intiaanit ymmärsivät selvästi ainakin Bison sanan, sillä moni nyökytteli päätään ja laittoi sormet haralleen päänsä yläpuolelle sarvia kuvaamaan ja hoki ”Bison, Bison.” Rinnemies imaisi kunnon savut rauhanpiipusta ja mietti naama punottaen, että tämäpä onkin sitten jytyä tavaraa! Sitten hän tapojensa mukaisesti halusi vielä isotella ja korostaa sitä, kuinka valtavan iso ja voimakas hänen tampparinsa oli. Se vehje on kuulkaa valtava, Rinnemies vakuutteli ja hänen käsimerkkinsä ja elekielensä oli niin vakuuttavaa, ettei kellekään jäänyt epäselväksi kuinka isosta tapauksesta nyt olikaan kyse. ”Giant Bison, giant bison.” Joku sanoi ja kaikki muut inkkarit hokivat sitä sitten innoissaan perässä ja osoittelivat Rinnemiestä sormillaan.

Tässä vaiheessa alkoi varsinkin naispuolisten intiaanien katse terävöityä ja vaikka Rinnemiehellä vaistomaisesti heräsi kalpea epäilys siitä, että mahdettiinko häntä tulkita oikein, oli hän niin mielissään saamastaan huomiosta, että päätti lisätä vain pökköä pesään. Hän siemaisi aimo kulauksen tulilientä ja ilmoitti sitten ylpeästi, että sillä valtavalla biisonilla hän tamppasi Ylläksen 63 rinnettä joka ikinen yö! Tamppaamista selventäviä käsimerkkejä oli vaikea keksiä, mutta Rinnemies yritti parhaansa ja tolkutti samalla harvoilla osaamillaan englannin kielen sanoilla ”Sixtythree times tamping, every night!”

Sillä samalla hetkellä osa naisista pyörtyä kupsahti ja lopuistakin Rinnemies ihmetteli, että ollakseen punanahkoja, nämä näyttivät silloin kyllä erikoisen kalpeilta kasvoiltaan. Miehet sen sijaan katselivat Rinnemiestä hetken pitkin nenänvarttaan ja olivat ilmiselvästi vähän epäilevän näköisiä. Silloin Rinnemies ajatteli, että heihin ei ehkä niinkään vedonnut tampattavien rinteiden määrä, vaan se, että mitä työstä maksettiin. Niinpä hän suurieleisesti lopetti kertomuksensa toteamalla, että kaikkein parasta tässä oli se, että siitä hommasta vielä maksetaan - ja tosi hyvin. ”Lot of money! Lot of money!” Hän toisteli kerta toisensa jälkeen ja nauroi remakasti päälle. Intiaanisoturit katselivat hetken Rinnemiestä silmät kunnioituksesta suurina ja vilkuilivat sitten päällikkönsä reaktiota. Tämä haukkoi henkeään ja tyhjää nieleskellen ojensi sitten kiireesti rauhanpiippua Rinnemiehelle, jolloin koko tiipii repesi vapautuneeseen ja innokkaaseen nauruun ja hihkuntaan. Kyllä oli kylään saatu melkoinen urho vieraaksi, jolle kylänvanhinkin jäi kakkoseksi! Iloliemi virtasi, rummut soivat ja villi juhlinta alkoi. Yön aikana Rinnemies sitten otettiin pitkien seremonioiden saattelemana heimon veriveljeksi ja hänelle iskettiin siitä todistava sulka hattuun ja annettiin vielä intiaaninimi.

Intiaaniheimo poistui Lainion metsistä pari vuotta myöhemmin Rinnemiehen pettymykseksi, mutta vielä nykyäänkin Pohjois-Amerikan suurilla tasangoilla vaeltavien intiaanikansojen vanhimmat kertovat leirinuotioilla kunnioittavaan sävyyn kaukaisen ja kylmän pohjolan maan suuresta soturista ja hänen öisistä urotöistään, joille ei edelleenkään löydy vertaista. Näin on sana pikkuhiljaa levinnyt kaikkien intiaanikansojen keskuudessa ja eipä taida löytyä tältä maapallolta sellaista punanahkaa, joka ei olisi kuullut tarinaa uljaalla ja villillä ilveksellä lumen päällä Ylläksellä kiitävästä soturista - nimeltä Valtaisa Sonni.

Rinnemies

Julkaistu: 27.3.2013

Varaa lomasi lappiin

Liitty Lappi Klubiin tai päivitä profiilitietosi - osallistut 3 vrk:n Lapin loman arvontaan Kesäkisassamme!